Tuossa lienee ollut puhetta aiheista “jopas se onkin hoikistunut” sekä “mihin se on kadonnut”. Joo, hoikistunut olen, ihmeellistä toki, ja kadonnutkin vähän. Katoamisesta en voi tosin syyttää pelkästään heikkoa vaatekaappia, vaan myös kameran kuolemaa sekä laiskuutta. Laiskuus näistä lie olennaisin ja merkityksellisin tekijä. Niin ja se, ettei ole ollut tarvetta kauheasti avautua siitä, miten mistään ei löydy mitään, kun kerta löytyy. Siinä mielessä elämä on helpompaa.

Muissa suhteissa painon pudotus ei kuitenkaan mitään auvoa tuo, vaikka naistenlehti niin väittäisi miten.

Ihmissuhteet voi kusta keskivertokokoisella yhtä ikävästi kuin paksullakin (mutta vitutusviini nousee paremmin päähän). Työ ärsyttää tai ihastuttaa samalla tavalla kuin ennenkin. Kylmällä palelee enempi, mutta helle ei ole yhtä paha. Ja sitten on vielä se, että ennen oli kivan kiinteää pläskiä, nyt on sitä löllöpläskiä (jota varten tarvitsisin urheilurintsikat reisilleni). Tissit ovat pienemmät ja perä roikkuu.

Ja lisäksi on vielä semmoisia ihmisiä, joille se nykyinen koko ei edes ole merkityksellinen. Mennäviikonloppuna kuulin Erään Tärkeän Nuoren Miehen toverin kauhistelleen, että “miten sä voit olla sen kanssa, jos se on ollut joku kauhea läski?!” Onneksi älysi olla kauhistelematta tätä minulle (hah, nuoren miehen ärtymä taisi riittää). Olisin saattanut olla vähän ivallinen, ilkeä ja ikävä ihminen. Suuri on siis läskikammo kansalaisissa.

Jahas, vaan ehkä tässä olisi syytä esitellä edes yksi asu. Koskapa tämän viikon parhaat huutonaurut sai Iltalehden Agony Aunt Sofia kertomalla, että punatukkaisuudessa “…voi olla provosointia mukana ja halua näyttää siltä, miksi punatukkaisista sanotaan. Vähän kuin lutka-tyyli…”, taidan näyttää teille miltä minä näytin, kun Turussa lutkat marssi.

Syvä oli lutkainen riemuni, kun huomasin, että vanha paksuiluajan paita vääntäytyi lutkalle sopivaksi mekoksi. Olen melko varma, että paidaksi ostettu vaatekappale on tarkoitettukin mekoksi, mutta taisin sitä ostaessani olla luova ja anarkistinen vaatteen käyttötarkoitusta ajatellen. Hilpeyttä aiheutti myös se, että sai panna jalkaan rikkinäiset sukkikset ja repiä niitä vielä lisää! Voi sitä saksien suhinaa, kun riivin reikiä, enkä edes ajatellut hiuslakkapikakorjausta! Tyhmänä vaan käytin paljon aikaa sukkisten repimiseen myös pohkeista, joka oli turhaa, koskapa jalkaan pääsivät polvenylisaappaat. (Jotka ovat kesällä perseestä. Stana. Tekonahkaa varpaista reiteen asti. Ihanaa oli.)

Lutka sohvalla (joo, Hipstamaticilla leikin)

Vieläkin vaan harmittaa, että tukka oli kireällä ponnarilla. Muutenhan asialla ei olisi mitään merkitystä, mutta satuin tapaamaan illan aikana vielä suuren rakkauteni, John Malkovichin turkulaisessa ravitsemusliikkeessä.

Siinä sitten tukka liisterissä ja takamus vilkkuen kipitin kysymään, josko pääsisi yhteiskuvaan. Siinä jännityksessä vielä piti sopertaa suusta kaikenlaista mössöä, kuten “sinä olit läsnä seksuaalisessa heräämisessäni joskus 90-luvulla”. Saipahan koko pöytäseurue nauraa horon näköiselle pikkusieväiselle punapäälle…

Mä ja John

Mutta mikäs siinä. Onneksi sentään onnistun näyttämään kuvassa rauhalliselta ja seesteiseltä, enkä joltain maaniselta fanilta, joka pissaa housuun ihan just…

Arvelin mennä katsomaan, jotta josko jotain osaisin ostaa oikein messuilta. Viime syksynä jo muistan arvelleeni, että jos joku järjestää isot alennusmyyntimessut, niin minä voin  kyllä vaivautua paikalle. Nyt kai sitten sinne rynnistän.

Lapsena messuilla oli aina mukavaa, kun sai karkkia ja kyniä (ja nykyäänkin ainakin ruokamessut pitää välttämättä käydä, kun aina saa niin paljon maistiaisia, ettei tarvitse oikeaa lounasta…) ja joskus jopa ilmapallon tai paperikassin! Josko nyt aikuisena sitten menisi semmoisille messuille, josta voi ostaa jotain semmoista, jonka ostaisi muutenkin, mutta halvemmalla. Koska ikinähän en ole eläissäni heräteostoksia tehnyt. Odottakaa vaan, ensi viikolla saatte sitten kuulla mitä minä keksin hankkia. (Oikeasti tarvitsen jumppakengät ja ehkä housut. Todennäköisesti hankin jotain ihan muuta…)

Plus että kyllä sitä nyt vitosen sisäänpääsyn maksaa vaikka siitä, että voi hämmästella Scandinavian Hunkseja…

Jotta tiedätte, että ensi viikonloppuna minua ei saa viedä baariin, että olen freesi menemään Megasale-messuille. Turussa ovat tämän viikon lauantaina ja sunnuntaina. Ja Tampereella muutaman viikon päästä!

Kaikkea sitä. Tiedä sitten kummoista siellä on ja noin, mutta pitää se nyt ainakin käydä pällistelemässä. Jos kerta on alennuksessakin…

Ymmärsin muuten lopulta, miksi mallit ovat niin laihoja. Heti kun siirtyi tilaan, jossa näytettäviä vaatteita oli, kuului kauhia huuto: Täällä ei sitten syödä eikä juoda mitään. Eikä ainakaan missään, jos on ne näytösvaatteet päällä! Mitenkä siinä nyt sitten pysyy normaalissa painoluokassa, jos saa samalla töissä kokoajan huutoa, että elä hitto vaan mitään suuhus laita!

Vaan oli se siltikin hienoa. Ensin hurjanamme harjoittelimme (tai siis kerran), että miten mennään lavalle ja miten kävellään ensin yksi taakse ja toiset eteen ja sitten ristiin ja eteen ja taakse ja sitten poseerataan vielä ja sitten kutsutaan nimeltä ja sitten pois. Ja joka asukierrokselle oli tietty eri kuvio. Ei kaaduttu eikä törmätty edes kertaakaan!

Keskittyä piti! Katso vaikka naamasta!

Keskittymisilme ja keväiset silmälasit

Vieraat pääsivät koktailtilaisuuteen, jossa oli kuulemma jotain suolaista ja skumppaa. Mallit saivat voileipiä ja vissyä ja hitosti kahvia. Jos vaan pysyttiin erossa vaatteista niiden nauttimisen aikana. (Hmm.. tästä herää mielikuva, jossa parikymmentä varsinaissuomalaista naispolitikkoa vetää kolmioleipiä nakuna museolaiva Boren sisuksissa entisessä taxfree-myymälässä. Soitetaanko Seiskaan?)

Etukäteen oli vouhotettu, että itse pitää meikki ja tukka hoitaa, jonka sitten iltapäivä paniikissa hoidinkin. Kunnes kävellessä jokirannassa kohti näytöspaikkaa (museolaiva Bore) tajusin, että tuulee suunnillee hurrikaanivauhtia ja aurinko killottaa silmiin. Yhteistyössä nämä elementit saivat vedet silmiin. Tukka oli onneksi väkerretty jo valmiiksi sotkuisen näköiseksi, joten siitä ei tarvinnut huolta kantaa. Onneksi sitten kävikin niin, että kun jaksoi odottaa ja seisoskella, ammatti-ihminen suti naaman uusiksi. Kyllä oli sievä olo! Tuli vähän semmoinen olo, että Ikekin (kyllä, aina paikalla, kun naiskaunetta on läsnä) vilkuili sillä silmällä… Siinä se istua pojotti penkkirivin päässä ja hymyili valloittavasti aina, kun ohi kulki. Virnottaja.

Vaatteiden vaihtoon oli varattu sillä tavalla mukavasti aikaa, että päällysvaatteista arkiasuun ehti oikein mukavasti, mutta iltapukukierrosta varten piti häsätä. Kaksi ihmistä yhtä aikaa repi mekkoa minun päälle, napitti ja veti vetskaria. Eikä tullut kuin yksi pieni mustelma siitä, kun jäi nahkaa mekon vetoketjun väliin! Ja onnekseni muistin jopa riisua rintsikat välistä! Tulee näet niin alas tuon mekon läpinäkymätön osa, että näkyisi muuten alusvaate rumasti… Himotti ostaa tuokin mekko, mutta onneksi hinnassa oli ainakin yksi satanen liikaa, joten kauppaan jäi.

Tässä touhotetaan kiireessä pukuhuoneessa

Tihrusta tukkaa

Loppufinaalia takarivistä

Kaikenkaikkiaan mitä hauskin kokemus! Ja sitten vielä hyväntekeväisyyttä! Kaikkea sitä!

Ja jottette nyt luule, että liikaa ylpistyn mallina, tässä teille vielä otos viikonlopun bileistä, joihin piti pukeutua elokuvahahmoksi. Minä olin kissanainen, kun se ei vaatinut liikoja investointeja… Silmäosio nousi aina hymyillessä liian ylös, mutta minkäs teet, kun on naamassakin lihaa.

Huomatkaa punainen matto!

Kissanainen ja kasvoton fani

ps. Jos joku sattuu olemaan rikas kamerakauppias, joka haluaa antaa minulle toimivamman kameran, otan sen mielelläni vastaan. Pirukaan jaksa enää näitä. Stana.

Sitä varten piti sitten tietenkin käydä sovittamassa yhtä jos toistakin vaatekappaletta. Ikinä ennen ei ole minulle vastaan tullut tilannetta, jossa ihan tyynen rauhallisesti voi kävellä kauppaan ja sanoa nimensä ja sitten saada touhukkaita ihmisiä väkertämään vaatetta ylle innokkaana ja auttavaisena.

Arvelin, että tilanne olisi ollut huomattavasti tuskallisempi kuin se olikaan!

Ensin piti sovittaa takkia. Siispä tepasteltiin Marilyniin. Keljutti heti perille päästyä, ettei mukaan sattunut oikea kamera vaan kännykkäräppänä vaan, mutta ei kai tuo haitanne. Hirmu mukava täti kaivoi kaapista takin, jota oli minun päälleni suunnitellut ja AVOT, sehän sopi kuin valettu. Totta kai tuli heti semmoinen olo, että minulle tämä pitäisi omaksi saada. Tosin kevättakkibudjetissa ei ole ylimääräistä sataaviittäkymppiä…

Musta peruskevättakki

Takki olis istunut muka just mieluisesti…

Takkien jälkeen luontevaa olisi ollut mennä sovittamaan arki/business-asu, mutta koska en osaa lukea katukylttejä, käveltiin ihan eri päähän Yliopistonkatua Ra-Keen sovittamaan (oijoi) iltapukua tai cocktailmekkoa. Hirmu kiva oli sielläkin täti ja kantoi mekkoa toisen perään sovitettavaksi, kunnes se oikea löytyi. Siitä ette tosin näe nyt kuvaa, kerta en älynnyt napata. Sen sijaan näette kuvan mekosta, jonka haluaisin ihan sen takia, että se a) oli alennuksessa ja b) oli söpö. Joku vois vaikka mennä naimisiin tai valmistua tai jotain, että saisin ostaa juhlamekon. Pliiis, mun mieliksi…

Söpö mekko ja kielennäyttö

Oliivinvihreä sopis tukkaankin…

Mutta sitten viimoisena tuli se paikka, jossa päätin, että seuraavassa elämässäni palaan henkilönä, jolla on kamaripalvelijat. Tepastelimme takaisin toiseen päähän Yliopistonkatua Serafiinaan, jossa oli kolme innokasta pukijaa. Siinä sitten seistä törötin peilin edessä, kun päälle kannettiin hametta ja mekkoa ja paitaa ja housuja ja huivia ja helmiä ja vaikka mitä! Olisi hurjan helppoa elämä, jos aamulla aina olisi pieni armeija kantamassa vaatetta ylle! Säästyisi aikaakin, kun olisi joku muu päättämässä, että mihinkä sitä tänään itsensä työntää. Niillä olisi tietysti myös kopio kalenterista, että tietäisivät milloin pitää olla asiallinen ja milloin kassiin pitää työntää myös jumppakamat…

Sitäpaitsi niillä oli kivoja vaatteita. Mukana olleelle toverille voisin kuvitella suurimman osan kaupan vaatteista päälle, mutta itse en ehkä ikinä muistaisi ottaa kaapista nuita, kun ovat niin maanläheisiä värejä. Vaikka näyttävätkin kivalta! (Pitääkö tässä kohtaa todeta, että olen juminut johonkin tyyliin, enkä osaa siitä ulos?)

Toverikin siellä sovitteli vaatteita ja totesi tietävänsä minne seuraavasta palkkapussista osa kannetaan…

Siis nämäkö? Eikö tästä puutu jotain?

Helmet ja kieli!

Huomatkaa muuten! Helmet ja tissien kohdalla olevat hörselöt luovat illuusion tisseistä! Minä ehkä normielämässä sotkisin sekä helmet että hörselöt kahviin alle puolen tunnin, mutta on se siltikin aika kiva…

Ja tiistaina 8.3. sitten pitää näitä mennä esittelemään. Josko vaikka saisitte sitten nähdä sen cocktailmekonkin, joka minulle valittiin. Se oli ihana ja haluaisin ehkä ostaa senkin…

Olen Gorgeous, eli upea, sanovi hän!

Gorgeous

Olkoonkin, että hanska valitti myös, että olisi halunnut palkita semmoisia, jotka on palkittu jo. En välitä. Fiilistelen silti!

Tässä tuli muutama kysymyskin palkinnon mukana, joihin oletettavasti oletetaan vastattavan!

Milloin aloitit blogisi: vuonna 2008

Mistä kirjoitat blogissasi, mitä kaikkea blogisi käsittelee: käsittelee niitä vaatetuksellisia, ulkoisia sekä sisäisiä seikkoja, jotka milloinkin sattuvat mieleen tulemaan. Muka puhun vaatteista, mutta usein ehkä enemmän vaatteiden ohi? Vois tietty yrittää olla jotenkin ylevä ja sanoa, että blogi käsittelee yhteiskunnan ulkonäköpaineiden ja vaatimusten kanssa painivan (melkein) kolmikymppisen naisen ajatuksia, mutta kun eihän se ihan niinkään mene.

Mikä seikka tekee blogistasi erityisen verrattuna muihin: Jaa. No varmaan se, että mä aina kitisen siitä, miten kamera toisensa jälkeen kuolee. Miksi kukaan ei anna just mulle mitään sponssikameraa, joka toimisi!?

Mikä sai sinut aloittamaan blogin kirjoittamisen: Baari-iltana pohdimma paksujen muotiblogeja. Ei tiedetty semmoisia silloin olevan, joten mä sitten punaviinilasi kädessä uhosin, että sen teen. Ja tein. Ja hauskaa on!

Mitä haluaisit muuttaa blogissasi: En oikeastaan mitään. Minähän voin tehdä tälle ihan mitä lystään, kun kerta tämä on minun blogi. Jos ei voi omassa blogissaan jotain asiaa muuttaa, on syytä hankkia enemmän itsenäisyyttä ja aloitteellisuutta.

Kai tämä pitäisi sitten jollekin eteenpäin lykätä. Annan niille, jotka eivät muuten ikinä saa. En minä osaa teistä valita, kukakekä nyt sitten erityisen gorgeous olisi. Ootta kaikki! Nekin joilla ei edes ole blogia! Jos olisitte täällä tarjoaisin punaiseen tinapaperiin käärittyjä suklaasydämiä, jotka röyhkeästi kaappasin yhdestä kokouksesta. Tai juottaisin teetä tai keittäisin oikein hyvät kahvit mutteripannulla ja antaisin teidän rapsuttaa Koiraa, joka loikoaa onnellisena sohvalla. Ja saisitte hartiahieronnan.

(Joo, jäi sisäistä siirappia ystävänpäivästä yli.)

Mutta koskapa ette ole täällä, saatte Elman ystävänpäiväposeerauksen ja palomiehiä. Nauttikaa.

Elma ja röyhköpossu

Palomiehiä oli myös omassa rappukäytävässäni tuossa mennä viikolla (tämä kuva siis toisaalta, sille lähetän postikortin, joka tunnistaa, että missä ravitsemusliikkeessä olen ollut, kun olen nämä spotannut. Kommenttiboksiin vaan tietous paljastettakoon. Ja sitten kuka ekana ehtii, saa ensin sähköpostia, jossa anelen osoitteen ja sitten oikean postikortin, tai ehkä jopa semmoisen suklaasydämen ja jonkun muun pikkuyllärin!). Naapurissa oli joku piiiiiippain päällä ja se ääni vei hermon ja palomiehet tulivat hiljentämään sen. Elma sai pussailla niitä palomiehiä. Mä vaan juttelin niille mukavia. Ei uskoneet toveripojat, että vaikutus minuun on suunnilleen sama kuin jos heille, jos heräisivät aamulla siihen, että nyt on kuulkaa rappukäytävä täynnä kuumia ja innokkaita aikuisviihdenäyttelijöitä. Nauroivat minulle vaan.

Palomiehiä

Minä pidän siitä, että vaate on mukava myös käytössä. Minä myös pidän siitä, että selkään ja niskaan, jotka ainakin minulla ovat niitä kivalla tavalla herkkiä alueita, koskee lähinnä joku pehmeä ja mukava ja lempeä, eikä kova ja korppuinen laatta.

Alkaa tuntua, että mitä kalliimpi se paita on, sitä todennäköisemmin se lappu on ommeltu inhasti. Vielä jätetään se julmetun siiman pää sojottamaan niskaa vasten. Onko tämä joku tapa pitää ihmiset ryhdikkäänä? “Kumarruppas vähän vaan, tai lösötä huonosti, niin pistää tämä siima niskan ihoon. Ja jos liikut vielä vähän, niin hankaa se!”

Kuka näitä keksii? Miten vaikeaa voi olla käyttää sitä lankaa, jota muussakin ompelemisessa käytetään? Tai vaikka puuvillaista lappua sen käsittämättömän tekokuitukirjontabrodeerauslapun sijasta? Minä en jaksaisi ratkoa irti enää yhtäkään!

Ratkooko näitä joku muu? Pannaanko siihen teippi tai laastari päälle? Miten toimitaan?

Jahas, se onkin perjantai sitten. Lähdenpä tästä sitten jonnekin muualle avautumaan.

Sitten löysin ne mieliäisimmät saappaat. Äiteen kanssa oltiin kiertämässä kauppoja Savossa, kun silmiin osui pari mustia saappaita. Semmoisia, missä on korkoa ja vartta ja kaikkea ja paljon. Yltävät yli polven, mutta ne voi taittaa kauniisti polven allekin semmoisiksi lähes Asia Saappaiksi, joka oli ehkä se syy, jonka tähden Äitee näki, että voi hymyillen hyväksyä ne. Jalkaan kun ne veti, heti tuli kyllä semmoinen olo, että tässähän on pää jo melkein 170 cm korkeudessa ja näkee vaikka miten kauas! Mukaan lähtivät suunnillensa 70 euron hintaan Kuopion Biancosta. Hurr…

Niiden nimeksi tuli Rakkauden Saappaat, vaikka Kahvila Kosmisen baaritiskin miesten konsensus olikin, että ne todennäköisesti ansaitsisivat nimekseen Ota Mut Heti Tässä Nyt -saappaat. (“Annikki, siis sun mielestä noi saappaat siis huutaa, että rakastellaan ja perustetaan perhe, eikä ollenkaan, että n***i mua tätä tiskiä vasten?” Kyllä ne aina puhuu niin kauniisti ja rumia sanoja kierrellen siellä.)  Mene ja tiedä. Eivät tuntuneet poloiset ymmärtävän, että kylmettyvien polvien takiahan sitä pitkiä saappaita hankitaan, eikä siksi, että muka pitäisi olla hottis. Kyllä pitää jo tässä iässä ymmärtää pitää nivelet lämpiminä!

Olen melko varma, että ne olisivat saattaneet mahtua pohkeesta aiemminkin, kun ovat jokseenkin löysät siitä kohdasta ja vielä semmoista pehmeää tekomateriaalia, että varmasti venyisivätkin tarpeen mukaan. Oikea nahka varmaan kestäisi paremmin, mutta budjetti huutaa, että ei auta semmoisiin kapsahtaa, vaikka ne sitten ehkä olisivat kasassa vielä ensi talvenakin ne saappaat.

Ja minä osaan kävellä niillä! Enkä edes välttämättä tarvitse taluttajaa! Olen näet tänä talvena oppinut kulkemaan koroissakin ja havainnut, että pakkaantuneen lumen päällä pieni korko edistää pystyssä pysymistä uppoamalla n. sentin verran kovaan hankeen. Tukeva kantapääote kadusta on aina plussaa! Tällä voitte seuraavan kerran perustella korkkariostoksia. Kesällä myös, varsinkin jos edessä on hiekkatietä. Ja tätä riemua minä olen nyt sitten joululomasta asti elänyt aina, kun olen ollut tietoinen siitä, ettei vältämättä ole pakko kävellä hirveän nopeasti minnekään. Näillä kengillä se perinteinen viisaus “ei se matka tapa vaan vauhti” pitää kyllä paikkansa täysin.

Rakkauden Saappaat meidän toimistolla (huomaa hieno muovimatto)

Siinä ovat jalassa ne. Mallasin tuolla tavalla hienosti, että näette sekä pitkänä, että pätkänä. Ja peilistä jos jaksaa tiirata, näkee myös koron. Ei ole valtava, mutta korkeampi kuin millä ennen osasin kulkea. Tuolla tavalla menevät vähän ruttuun välillä, mutta minäpäs en välitä, kun tykkään niistä silti. Ohuemmissa sukkiksissa pysyvät suorempina. Liekkö kitka sukkiksen läpi tuntuvan ihon läpi siinä syynä. Oli miten oli, olen onnellinen. (Ja hame on oikeasti pidempi, taitaa olla Lindexin minulle kauppaama se. Piti sitä vetää ylemmäs, että näkyy koko saapas!)

Mitäs sanotte?

Tämän mummorakkauden huomasin tuossa alkuviikosta, kun päätin ostaa uutta kynsilakkaa. Kaikki alkoi siitä, kun toverin tykönä vietimme pari viikkoa sitten tyttöjen iltaa kahden (siihen “Kyllä tää kossu sopii hyvin tähän talveen” -tapaan). Tyttöjen iltaan näemmä perinteisesti kuuluu yhdessä puunaaminen ja kynsien lakkaaminen ja miehistä puhuminen. Suoriuduimme kaikista osioista hyvin. Tuona iltana havaitsin, että ehkä en olekaan ihan käsi kynsien lakkaamisessa, vaan olen käyttänyt huonoja kynsilakkoja. (Yleensä minulla päätyy enemmän kynsilakkaa kynsinauhoihin ja iholle ylipäätään, ja ruttuun menee lakka ja on epätasainen ja jotenkin muutenkin outo.)

Toverin kaapissa oli näet kirkkaan punaista lakkaa, joka levittyi siististi ja kauniisti, vaikka olin saattanut juoda pari juomaa, enkä edes jaksanut levittää toista kerrosta. Ja se ruoja vielä kesti kynsissä useamman päivän ilman mitään erityisiä päällyslakkoja tai muita vipstaakeleita! Siitä heräsi minulla ajatus, että tätä on saatava itsellekin. Arvatkaa kahdesti muistinko merkkiä enää seuraavana päivänä. En muistanut, mutta onneksi toveri oli tomera ja armollisesti minua siitä muistutti, ja vielä neuvoi, että mistä sitä voi ostaa! Sokokselta saa,  ja laivalta, ainakin.

Kynsilakka, jolla osaan lakata, Trind (maksoi vajaan kympin Sokoksella)

Siispä rynnistin kauppaan. Olin onnekas ja löysin haluamani hyllyn nopeasti, eikä yksikään myyjä ehtinyt houkutella minua pahoille teille muille hyllyille. Tästä olen iloinen. Ja erityisen iloinen olen siitä mummosta, joka siellä samaista hyllyä tiirasi. Koukkuselkäinen ja hymyileväinen vanhempi naishenkilö yritti lukea kynsilakkapurkkien kyljistä, että mikä on mitäkin. Minä sitten parempisilmäisenä päätin vähän auttaa. (Kyllä, tämä on aluslakkaa ja tuo on kynsinauhavoidetta ja tässä sen sijaan on päälyslakkaa.)

Ja sitten se mummo oli rakastumisen arvoinen. Samalla siinä kun häntä autoin, hiplailin itse käsissäni kynsilakkojen värikarttaa ja mietin, että minkäs väristä sitä ostaisikaan. Mummo huomasi ongelmani ja kertoi, että yhdeksättä kymmentään käyvä ihminen ei voi enää ostaa mitä tahansa väriä, pitää olla arvokkuutta ja hailakoita värejä, mutta nuoren naisen pitää ehdottomasti näin kevään korvalla hankkia kirkuvan punaista kynsilakkaa. Jos ei muuten, niin ihan sen tähden, että hänen nuoruudessaan ei ollut kynsilakkoja, vaan piti punajuurella värjätä, jos väriä halusi.

On kuulemma vähän lapsellista käyttää vihreää ja vähän vanhaa käyttää hailakoita pinkkejä. Nuoren naisen pitää käyttää kirkkaan punaista. Ja minähän uskoin mummoa. Otin kaikista kirkkaimman peruspunaisen kynsilakan ja vielä ostin päälyslakkaakin, ettei lohkeile punainen pois (vaikka en sitä päälyslakkaa ole vieläkään saanut kynsiini tungettua, laiska).

Viikon pelastus monella tapaa oli se hetki, kun kikattelin kynsilakkahyllyllä koukkuselkäisen mummon kanssa ja kuuntelin vinkkejä siitä, miten miehet saa innostumaan. Minä lupaan ja vannon kautta kiven ja kannon, että ryhdyn tuommoiseksi mummoksi. Jos kuitenkin näette minut jonain päivänä kiukkumummona kassajonossa, muistuttakaa minua kynsilakkamummoista. Ehkä ne kiukkumummot ovat kiukkuisia juuri siksi, kun eivät muista ostaa kynsilakkaa välillä, vaan luulevat, että nuorten hömpötyksiä ovat ne. Mene ja tiedä.

Toivon joka tapauksessa, että tekin saatte mukavamummo-hetkiä elämäänne. Ja että onnistutte löytämään sen kynsilakan, jolla saa siistit kynnet, vaikka olisi vähän tumpelo ja osaamaton. Minä ainakin olen löytänyt omani.

Katsokaa todistusaineistoa. Lakka on asettunut paikalleen nätisti, eikä edes kolmen päivän näppisnäpyttely, pyykkääminen ja tiskaus ole tappanut ja riipinyt kaikkea väriä rumasti lohkeilemaan!

Pitääkin varmaan lakata varpaidenkin kynnet!

En kai minä ole ainoa, joka ei osaa lakata kynsiään, vaan aina sählää sen kynnen ohi?

Minulla pyykkiteline sijaitsee eteisessä. Olen kovin mieltynyt sekä vierailijoihin että puhtaisiin vaatteisiin, joten pyykki- ja kyläilypäiviä ei ole erityisesti eroteltu toisistaan. Viime aikoina olen kuitenkin alkanut tuntea pienimuotoista nolostusta siitä, että kun vieras tulee sisään, ensimmäisenä silmiin osuu pyykkiteline pitsistringeineen ja lenkkikalsareineen. Ei tarttis ihan kaikille niitäkään esitellä. Tietty useimmat vieraat eivät lainkaan suivaannu tai loukkaannu pitseistä, mutta itse vähän vaivaudun.

Demonstraatio tilanteesta on tässä. Napsauta isommaksi, jos haluat tirkistellä pyykkejäni tarkemmin. (Juuri näin vaivaannutaan pyykeistä. Esitellään ne sitten netissä kaikille, ettei tule yllätyksenä, kun tulee kylään…)

Pyykkiä, heti ovelta

Kylpyhuoneeseenkaan ei pyykkitelinettä viitsi tunkea ihan siitä syystä, että yleensä siinä on tarkoitus kuivattaa pyykkiä, eikä kastella sitä uudelleen. Makuuhuoneessa mieluusti nukun pohtimatta vaatehuollon tilaa, vaikka siellä ne vaatekaapitkin olisivat näppärästi lähellä, ja olohuoneessa tilaa vie yhä nurkassa asuva viiden viimeisen sitkeän muuttolaatikon kasa. Sitäpaitsi olohuoneessa ollaan ja luetaan ja juorutaan, eikä mietitä pyykkejä.

Ei kerrota meille sisustuslehdissä tästä. On vaan kauniita valkoisia huoneita ja taidetta, eikä missään reikäisiä sukkia pursuavia pyykkitelineitä. On boheemia sekamelskaa, muttei missään huteraa ja rikkinäistä pyykkialuetta.

Ei kerro martatkaan, mihin niissä talouksissa, joissa kodinhoitohuonetta tai muuta piilokoppia ei ole, kuuluu vaatteet ripustaa kuivumaan. Pitääkö hankkia kuivausrumpu, joka syö sähköä ja vaatteita? Vai olisiko joku semmoinen sermiviritelmä paikallaan?

Apua! Vaatehuoltoni tila on kriisissä. Miten teillä toimitaan?

Lisäksi olen painiskellut moraalis-eettisen ongelman parissa. Ongelma on seuraava. Kun aloitin tämän blogin, olin melkoisen paljon pullukampi kuin nyt. Nyt en ole melkein yhtään pullukka, vaikka omat silmät eivät sitä peilikuvasta, puntarista ja vaatekoosta huolimatta tajua, kuten ei myöskään muut pään osat. Henkisesti yhä fyysistä olemustaan paksumpi siis. (Saako siitä kitistä, jos ei tiedä minkä kokoisia ja näköisiä vaatteita pitää ostaa? Entä siitä, että pläsää on nyt vähemmän, mutta se on entistä löysemmässä muodossa? Hyvästi pornoliha, tervetuloa lällylää.) Ongelma syntyykin sitten siitä, että saako pullukkuuttaan vähentänyt pitää pullukan muotiblogia tai voiko pullukan muotiblogin muuttaa ihan vaan muotiblogiksi, ja jos saa tai voi, jaksaako kukaan lukea?

Mutta katsotaan miten käy.

Mutta asiaan. Painon lisäksi minulta on kadonnut myös tukkaa. Iik, sanoin. Se katosi puolivahingossa, kun annoin työtoverin juottaa minulle liian monta shottia. Aamuyöllä kolmen aikaan olin siinä pisteessä, että ymmärsin hiusteni latvojen olevan huonokuntoiset. Siitä sitten avauduin toisella puolella vodkapulloa istuvalle toverille, joka totesi, että voi kyllä kuivat latvat pois leikata. En tullut siinä sitten ajatelleeksi, että kolmelta aamuyöllä ei ehkä kukaan ole parhaassa terässä hiusten leikkuuta ajatellen. Hyvä niin, muuten en olisi ehkä raaskinut tätä muutosta tehdä.

Muistan sen miten käsi tarttui ponnariin ja ääni takaa kysyi varovasti, että olenko minä nyt ihan varma. Vastasin, että joo, jonka jälkeen sain poninhännän käteeni pompuloineen kaikkineen. Aamulla tosin epäilin, että itku tästä vielä tulee, mutta eipä tullutkaan. Tuli semmoinen mukava pää, että kampaaja vaan tasoitteli latvat muutamaa viikkoa myöhemmin!

Kyllä nyt kelpaa olla asiallinen! Ja ylettää vielä ponnarillekin! Liikaa olen keskittynyt pitämään pitkänpitkistä hiuksista kiinni, kun ne näin lyhyempänäkin ovat ainakin omasta mielestä sievät!

Näistä kameranjohtoteknisistä syistä johtuen tällä kertaa saatte nauttia oikein valokuvaajan ottamasta otoksesta. Kuva on otettu alunperin poliittisia tarkoitusperiä varten, mutta koska sitä ei niihin käytetä, käytän sen täällä!

Vähempikin tukka riittää (kuvan on napannut www.studioaurankuva.fi Bo Stranden)

Vaatteetkin on kuvassa uusia. Nyysin syksyllä toverin vaatekaapista kaikkea, mitä se oli aikonut myydä kirpparilla muutenkin. Enkä edes maksanut. Kävelin vaan ulos myhäillen paperikassin kanssa ja kiittelin syntymäpäivälahjasta… Taitaa tuossakin vaatekerrassa olla sekä hame että paita siitä kassillisesta.

Olen muuten kohtuullisen rakastunut tuohon hameeseen. Kohtuuton oli fiilistely, kun semmoiseen mahduin, kuntuommoista vähän vekkihameen tapaista olen saanut vuodet metsästää, mutta ei ole omassa koossa löytynyt. Nyt löytyi, ja vielä kaverin kaapista. (Tämäkin on muuten asia, jota ei tarpeeksi arvosteta. Saan jotain kiksejä siitäkin, kun toverilta voi lainata vaatteita.)

Tämmöinen mä nyt sit juur tällä hetkellä olen.

Ainiin.

Laihdutusvinkkejä minulta on turha odottaa. Tarjoaisin niitä lähinnä muodossa “hanki stressiä, vaikeita ihmisiä ja kuuma kesä ja työpaikka, jossa pitää olla semmoisiin aikoihin, ettei ikinä muista mennä ruokakauppaan.” En myöskään voi luvata, että pullukkuuteni väheneminen olisi mitenkään pysyväistä laatua.